tarinanpätkää ja kirjailemisesta
"Hiivin hiljaa varaston taakse aikomuksenani lähteä mahdollisimman nopeasti pois. En halua enää nähdä varaston kaltevaa kattoa, enkä haistaa sitä karmivaa lemua, jotka auringossa lämmenneet eläimenraadot nostattavat ilmaan. Onhan se hieman kummallista, että kukaan ei ollut syönyt niitä. En ole varma, olivatko ne porsaita vaiko lehmiä, mutta ei sen väliä, kaikkea lihaa arvostetaan. Minä taas, no. Olen aina ollut kasvissyöjä.
Kääntyessäni kulmalta näen suuren, tummanvihreän pakettiauton ja miehen, sekä naisen, jotka seisovat sen vieressä. Terästäydyn, jännitän lihaksiani valmiina juoksemaan. He puhuvat jotain keskenään, katselevat toiseen suuntaan. Molemmat ovat melko laihoja, mutta näen kaukaakin, että he ovat treenanneet. He ovat pukeutuneet hienoihin, kalliisiin ja luultavasti melko uusiin urheiluvaatteisiin. Minun rumat läikikkäät housuni, likainen huppari.
Laukaus jostakin kaukaa. Säikähdän hirveästi, vaikka olenkin varuillani. Sydämeni hakkaa. Mutta he eivät ole vielä huomanneet minua, eivät edes vilkaisseet suuntaani. Hengitän raskaasti, mietin mitä tehdä. Voin lähteä karkuun. Mutta jos he kuuluvat niihin mukaviin ihmisiin, jotka eivät ole seonneita, jotka luottavat vielä muihin, ja mikä tärkeintä, jos he ovat sellaisia ihmisiä, jotka antavat ruokaa ja hymyilevät, patistavat sitten minut tieheni. Mutta jos he eivät olekkaan, jos he tajuavat. Voinko ottaa sellaista riskiä? Toisaalta, en halua sotkeutua ihmisiin, jotka käsittelevät aseita, varsinkaan ihmisiin, jotka käsittelevät aseita taitavasti. Veitsestä repussani ei ole kovinkaan paljon hyötyä, jos he alkavat ampua. Veitsestä repussani ei taida muutenkaan olla hyötyä. En ole käyttänyt sitä, kuin kerran, enkä mielellään yrittäisi uudestaan. Toisaalta se mies kohtasi loppunsa, mutta hän oli jo valmiiksi kuolemaisillaan.
En ehdi päättää, sillä minut keskeytetään melko ikävällä tavalla ratkaisevalla hetkellä. Aseen piippu painuu takaraivooni kovana ja kylmänä. Kusessa ollaan. En ollut riittävän tarkkana. Ihmiset saivat minut hämilleen, enkä keskittynyt enää ympäristööni. Mahdollisuuteen, että ihmisiä olisi jossain vielä lisää.
"Pysy ihan hiljaa ja käy maahan makaamaan", kuuluu karhea ääni korvani juuresta. Tunnen miehen selkäni takana - olen ehdottoman varma, että hän on mies -, hyvin lähellä. Silmissäni välähtää edellinen kerta, kun olin jonkun kanssa lähikontaktissa. Haluan unohtaa sen äkkiä. Haluan, että mies päästää minut menemään.
Punnitsen vaihtoehtojani kylmänrauhallisena. Kaikkein järkevintä olisi painautua ruohoon ja olla ihan hiljaa. Mutta se olisi minut tuntien jo melkeimpä liian järkevää ja harkittua. Entä jos huutaisin auton luona seisoville ihmisille jotain? Mutta kuolemanpelko on edelleen jäljellä, en halua ottaa turhia riskejä.
"Painu alas", mies kähisee korvaani, hän on huomannut epävarmuuteni ja haluttomuuteni noudattaa edellistä käskyä. Teen päätöksen ja tottelen.
Sitten hän avaa tulen. Kuuntelen; varmasti kymmeniä laukauksia ja kymmeniä luoteja. Millaiset aseet heillä oikein on? Ensin auton luota kaatuu mies ja sitten nainen. En uskalla enää toivoa, että saisin heiltä ruokaa, että he auttaisivat. Kuolema saapui nopeasti, kivuttomasti.
Minä juoksen. Nousen maasta ja teen sen ainoan asian, jossa tunnen ja uskon olevani hyvä. Laitan jalkojani toisen eteen ja pakenen henkeni edestä. Mahdollisuuteni selvitä hengissä eivät näytä kummilta, sillä jos mies kohottaa aseensa, minua ei ole enää jäljellä. En usko elämään kuoleman jälkeen. Sillä kun kuolee, elämä päättyy. Se on hyvin yksinkertaista. Kyllä minä tietenkin haluaisin uskoa, että perheeni on edelleen jossain. Mutta minulle heitä ei enää ole, eikä minuakaan ole enää kenellekkään sitten kun olen kuollut.
Mies varmastikin kääntyy, hän tähtää, kuvittelen aseen edelleen takaraivossani.
"Seis", mies huutaa ja se saa minut jähmettymään. Olen menettänyt kontrollin. Taas. Sydämeni hakkaa lujasti vasten rintaani.
Käännyn rauhassa ympäri.
"Ammu minut sitten", huudan, vaikka se ei olekkaan erityisen järkevää, kun minua osoitetaan aseella. Nostan katseeni, tuijotan uhmakkaasti kuin riitaa haastaen suoraan silmiin. Räpyttelemättä. Takaisin tuijottaa graniittia ja jäätä. Nuoren, kiihkeän ja hieman vihaisen ihmisen silmät. Minun silmäni taas. Toivon, että niissä hehkuva oranssi pysäyttää miehen."
Kirjoittaminen on ollut minulle aina tärkeää. Ensimmäisen tarinani kirjoitin seitsemänvuotiaana. Siinä oli neljäkymmentä lukua, jokainen oli yhden aukeaman mittainen ensimmäisessä vihossani, joka oli vaaleanpunainen. Se kertoi puhuvista eläimistä ja ilkeistä noidista, jotka muuttuivat hyviksi, sillä heidät pelastettiin. Tarina on edelleen tallessa.
Nykyään kirjoitan vähän erilaisia tarinoita, scifiä ja fantasiaa ja joskus ihan tavallisia rakkaustarinoita ihan tavallisista ihmisistä. Tärkein tarinani on tarina, joka kertoo Siivekkäistä, ihmisistä, jotka pystyvät muuttumaan linnuiksi. On myös muutama muu tärkeä ja vähemmän tärkeämpi tarina, joita olen kirjoittanut jo kauemmin
Tämä tarina kertoo tytöstä nimeltään Salla. Sallasta, joka juoksee kaikkea elävää pakoon ja pelkää. Hän pelkää elämää, kuolemaa ja erityisesti tulta, joka piileskelee hänen sisällään, liekkejä silmissä. Se on salaisuus, joka pitää piilottaa, erityisesti Kaupungissa, joka on muuttunut aavekaupungiksi, tai ainakin aaveeksi entisestä. Kaikki on loppu. Vesi on enää vain mutaista velliä. Valot ovat sammuneet. Ihmiset on evakuoitu ja kaikki ovat poissa, paitsi ne, jotka päättivät jäädä.
Yksi kirjoittamiseen liittyvistä unelmistani on lopulta kirjoittaa oma romaani. Tai trilogia. Ja olen lujasti päättänyt, että minähän kirjoitan sen kirjan. Tietenkin kirjoitan. En halua kirjoittaa vain itselleni, haluan kirjoittaa muille. Ja joskus, kun sen aika tulee, minä julkaisen romaanin, enkä pyytele keneltäkään anteeksi.
Seela
Kääntyessäni kulmalta näen suuren, tummanvihreän pakettiauton ja miehen, sekä naisen, jotka seisovat sen vieressä. Terästäydyn, jännitän lihaksiani valmiina juoksemaan. He puhuvat jotain keskenään, katselevat toiseen suuntaan. Molemmat ovat melko laihoja, mutta näen kaukaakin, että he ovat treenanneet. He ovat pukeutuneet hienoihin, kalliisiin ja luultavasti melko uusiin urheiluvaatteisiin. Minun rumat läikikkäät housuni, likainen huppari.
Laukaus jostakin kaukaa. Säikähdän hirveästi, vaikka olenkin varuillani. Sydämeni hakkaa. Mutta he eivät ole vielä huomanneet minua, eivät edes vilkaisseet suuntaani. Hengitän raskaasti, mietin mitä tehdä. Voin lähteä karkuun. Mutta jos he kuuluvat niihin mukaviin ihmisiin, jotka eivät ole seonneita, jotka luottavat vielä muihin, ja mikä tärkeintä, jos he ovat sellaisia ihmisiä, jotka antavat ruokaa ja hymyilevät, patistavat sitten minut tieheni. Mutta jos he eivät olekkaan, jos he tajuavat. Voinko ottaa sellaista riskiä? Toisaalta, en halua sotkeutua ihmisiin, jotka käsittelevät aseita, varsinkaan ihmisiin, jotka käsittelevät aseita taitavasti. Veitsestä repussani ei ole kovinkaan paljon hyötyä, jos he alkavat ampua. Veitsestä repussani ei taida muutenkaan olla hyötyä. En ole käyttänyt sitä, kuin kerran, enkä mielellään yrittäisi uudestaan. Toisaalta se mies kohtasi loppunsa, mutta hän oli jo valmiiksi kuolemaisillaan.
En ehdi päättää, sillä minut keskeytetään melko ikävällä tavalla ratkaisevalla hetkellä. Aseen piippu painuu takaraivooni kovana ja kylmänä. Kusessa ollaan. En ollut riittävän tarkkana. Ihmiset saivat minut hämilleen, enkä keskittynyt enää ympäristööni. Mahdollisuuteen, että ihmisiä olisi jossain vielä lisää.
"Pysy ihan hiljaa ja käy maahan makaamaan", kuuluu karhea ääni korvani juuresta. Tunnen miehen selkäni takana - olen ehdottoman varma, että hän on mies -, hyvin lähellä. Silmissäni välähtää edellinen kerta, kun olin jonkun kanssa lähikontaktissa. Haluan unohtaa sen äkkiä. Haluan, että mies päästää minut menemään.
Punnitsen vaihtoehtojani kylmänrauhallisena. Kaikkein järkevintä olisi painautua ruohoon ja olla ihan hiljaa. Mutta se olisi minut tuntien jo melkeimpä liian järkevää ja harkittua. Entä jos huutaisin auton luona seisoville ihmisille jotain? Mutta kuolemanpelko on edelleen jäljellä, en halua ottaa turhia riskejä.
"Painu alas", mies kähisee korvaani, hän on huomannut epävarmuuteni ja haluttomuuteni noudattaa edellistä käskyä. Teen päätöksen ja tottelen.
Sitten hän avaa tulen. Kuuntelen; varmasti kymmeniä laukauksia ja kymmeniä luoteja. Millaiset aseet heillä oikein on? Ensin auton luota kaatuu mies ja sitten nainen. En uskalla enää toivoa, että saisin heiltä ruokaa, että he auttaisivat. Kuolema saapui nopeasti, kivuttomasti.
Minä juoksen. Nousen maasta ja teen sen ainoan asian, jossa tunnen ja uskon olevani hyvä. Laitan jalkojani toisen eteen ja pakenen henkeni edestä. Mahdollisuuteni selvitä hengissä eivät näytä kummilta, sillä jos mies kohottaa aseensa, minua ei ole enää jäljellä. En usko elämään kuoleman jälkeen. Sillä kun kuolee, elämä päättyy. Se on hyvin yksinkertaista. Kyllä minä tietenkin haluaisin uskoa, että perheeni on edelleen jossain. Mutta minulle heitä ei enää ole, eikä minuakaan ole enää kenellekkään sitten kun olen kuollut.
Mies varmastikin kääntyy, hän tähtää, kuvittelen aseen edelleen takaraivossani.
"Seis", mies huutaa ja se saa minut jähmettymään. Olen menettänyt kontrollin. Taas. Sydämeni hakkaa lujasti vasten rintaani.
Käännyn rauhassa ympäri.
"Ammu minut sitten", huudan, vaikka se ei olekkaan erityisen järkevää, kun minua osoitetaan aseella. Nostan katseeni, tuijotan uhmakkaasti kuin riitaa haastaen suoraan silmiin. Räpyttelemättä. Takaisin tuijottaa graniittia ja jäätä. Nuoren, kiihkeän ja hieman vihaisen ihmisen silmät. Minun silmäni taas. Toivon, että niissä hehkuva oranssi pysäyttää miehen."
Kirjoittaminen on ollut minulle aina tärkeää. Ensimmäisen tarinani kirjoitin seitsemänvuotiaana. Siinä oli neljäkymmentä lukua, jokainen oli yhden aukeaman mittainen ensimmäisessä vihossani, joka oli vaaleanpunainen. Se kertoi puhuvista eläimistä ja ilkeistä noidista, jotka muuttuivat hyviksi, sillä heidät pelastettiin. Tarina on edelleen tallessa.
Nykyään kirjoitan vähän erilaisia tarinoita, scifiä ja fantasiaa ja joskus ihan tavallisia rakkaustarinoita ihan tavallisista ihmisistä. Tärkein tarinani on tarina, joka kertoo Siivekkäistä, ihmisistä, jotka pystyvät muuttumaan linnuiksi. On myös muutama muu tärkeä ja vähemmän tärkeämpi tarina, joita olen kirjoittanut jo kauemmin
Tämä tarina kertoo tytöstä nimeltään Salla. Sallasta, joka juoksee kaikkea elävää pakoon ja pelkää. Hän pelkää elämää, kuolemaa ja erityisesti tulta, joka piileskelee hänen sisällään, liekkejä silmissä. Se on salaisuus, joka pitää piilottaa, erityisesti Kaupungissa, joka on muuttunut aavekaupungiksi, tai ainakin aaveeksi entisestä. Kaikki on loppu. Vesi on enää vain mutaista velliä. Valot ovat sammuneet. Ihmiset on evakuoitu ja kaikki ovat poissa, paitsi ne, jotka päättivät jäädä.
Yksi kirjoittamiseen liittyvistä unelmistani on lopulta kirjoittaa oma romaani. Tai trilogia. Ja olen lujasti päättänyt, että minähän kirjoitan sen kirjan. Tietenkin kirjoitan. En halua kirjoittaa vain itselleni, haluan kirjoittaa muille. Ja joskus, kun sen aika tulee, minä julkaisen romaanin, enkä pyytele keneltäkään anteeksi.
Seela
Kommentit
Lähetä kommentti