kaikki se valo jota me emme näe

Niinkuin jo suosikit-postauksessani lupailin, päätin tehdä ihan kokonaisen postauksen kirjalle, nimeltään Kaikki se valo jota emme näe (Anthony Doerr, suom. Hanna Tarkka). Se kertoo ranskalaisesta, sokeasta tytöstä Marie-Lauresta ja saksalaisesta, orvosta pojasta Werneristä ja timantista, sekä siihen liittyvästä kirouksesta toisen maailmansodan kynnyksellä ja sen jälkeenkin. Maailmaa ravisteleva sota jättää jälkensä erityisesti nuoriin. Kirjassa matkataan Saksassa, Ranskassa ja rintamalla Venäjällä, miehitetyillä alueilla esimerkiksi Ukrainassa.

Werner on kiinnostunut radioista, hänen kotikylässään monet ihmiset tulevat vierailemaan pienen pellavapäisen pojan luokse orpokotiin, jotta hän voisi korjata heidän radionsa. Mutta pian maailma kasvaa, maailma tarvitsee Werneriä, hänestä koulutetaan taistelukonetta Saksan armeijaan ja hän näkee ihmisten julmuuden, maailman julmuuden, vaikka se onkin aluksi vaikeaa myöntää. Marie-Laure on sokeutunut kuusivuotiaana. Hän kokee maailman eri tavalla. Äänien - ja värien - kautta. Marie-Laure viettää päivänsä museossa, jossa isä on töissä. Isä auttaa häntä, isä lupaa ettei hän koskaan lähde. Isä rakentaa hänelle pienoismallia ja ostaa kirjoja, joita Marie-Laure pystyy lukemaan, ja joista tulee tytölle äärettömän tärkeitä. Mutta kirjat jäävät kesken, ne jäävät kotiin, kun Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisin miehittäjiä ja pommittajia. Ne sanovat, että vammaiset tytöt viedään ensin. Sokeat tytöt. Isä haluaa suojella tytärtään. Ja matka johtaa Luoteis-Ranskan kaupunkiin Saint-Maloon, jonka Saksa myöhemmin miehittää. Siellä Marie-Lauren ja Wernerin polut kohtaavat yllättävällä tavalla.

Kirjassa on myös monia muita kiinnostavia henkilöitä, itse pidin erityisesti Marie-Lauren isosedästä Etiennestä, joka on kokenut jo ensimmäisenkin maailmansodan, joka viettää kaikki päivät sisällä talossa, mieluiten yksin, koska hän näkee asioita, mitä muut eivät näe. Hän ei halua mennä ulos.

"Don't you want to be alive before you die?"

Itse pidin kirjassa monista asioista. Pidin erityisesti kirjan kielestä, joka oli kiinnostavaa ja erilaista. Haen itsekkin kirjoittaessani proosaa jotain samankaltaista. Virkistävän erilaista.
Nappasin seuraavan pätkän sitä lukiessani, se tuntui puistattavalta, rehelliseltä. Aidolta. Ja surulliselta.

 "Viime aikoina komendantti on alkanut puhua aiempaa henkilökohtaisemmin Führeristä ja siitä, mitä tämä nyt tarvitsee - rukouksia, paloöljyä, uskollisuutta. Führer tarvitsee luotettavuutta, sähköä, saapasnahkaa. Kuudennentoista syntymäpäivänsä lähestyessä Werner on alkanut tajuta, että kaikkein kipeimmin Führer tarvitsee poikia. Pitkiä poikien riviä, jotka kulkevat kohti liukuhihnaa. Luovu kermasta Führerin vuoksi, luovu unesta Führerin vuoksi, luovu alumiinista Führerin vuoksi. Luovu Reinhard Wöhlmannin isästä ja Karl Westerholzerin isästä ja Martin Burkhardin isästä."

Adlibriksen sivuilta löytyy vielä lukunäyte, jos kiinnostaa enemmän. Sitä kautta pääsee lukemaan ensimmäiset parikymmentä sivua.

Kirja oli myös "koottu" kiinnostavasti. Molempien, Marie-Lauren ja Wernerin tarina eteni muutaman sivun kerrallaan, yleensä noin kaksi, kolme tai neljä sivua. Pidän myös siitä, että tapahtumat eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mutta tarinaa on silti helppo seurata, se rakentuu kiinnostavasti ja kokoajan tajuaa uusia juttuja. Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneet toisesta maailmansodasta, tai vaikka ette olisikaan. Kirja ei ole sotaa, ei verta tai suolenpätkiä, mutta silti yllättävän rankka. Eli en ehkä suosittele ihan nuorimmille tai herkimmille lukijoille. Mutta mielestäni tämä oli kirja, joka kannattaa lukea jossain vaiheessa elämää.

"Open your eyes and see what you can from them before they close forever."

"So really, children, mathematically, all of light is invisible."
























Seela

Kommentit

Suositut tekstit